"Se on psykologinen keino selviytyä, että löytää elämälleen muut kuin työn kautta tulevat arvot, kun kerran työtä ei kaikille ole" (Helve H., Taloussanomat 18.4.2011)

Näin kommentoi siis nuorisotutkimuksen professori Helena Helve sitä, että koulutuksen ja työn tilalle nousee muita asioita. Henrik Kärkkäisen artikkeli käsittelee nuorten syrjäytymistä, erityisesti siis työelämän näkökulmasta. Yhteiskunta odottaa ja toivoo nuorten siirtyvän nopeasti työelämään, mutta kaikki nuoret eivät ole valmiita uraputkeen. Kaikille uraputki ei edes ole toivelistan kärkisijoilla.

Artikkelissa puhutaan lähinnä siitä nuorten ryhmästä, joka ei jatka opiskelujaan peruskoulun jälkeen ja on siten suuressa syrjäytymisvaarassa. Koulutuksella on ainakin välitön merkitys syrjäytymisen ehkäisemisessä, mutta Elinkeinoelämän keskusliiton koulutusjohtaja Markku Koposen ehdotus nuorten "pakkosijoituksesta" kouluun tai työelämään ei kuulosta syrjäytymistä ehkäisevältä. Jos osoitettu koulutus- tai työpaikka sotii omaa mielenkiintoa vastaan, voi reaktio olla jopa vastakkainen.

Huomionarvoista on myös se, että pelkästään kouluttamattomat eivät ole vaarassa jäädä työttömiksi. Oma kokemukseni työ- ja elinkeinotoimiston palveluista työttömyyden aikana on se, että tärkeintä ei ole löytää löytää töitä, vaan poistua tietojärjestelmän "työtön työnhakija"-lokerosta. Hyvin nopeasti ollaan tarjoamassa "mahdollisuutta " työelämävalmennukseen, jossa kuuden tunnin työpanoksesta maksetaan ansiopäiväraha +  9 tai 18 euron ylläpitokorvaus/osallistumispäivä. Tällöin hakija ei enää ole "työtön", vaan hyväksikäytetty. Jos saan 6 tunnin täyspainoisesta työskentelystä 18 euroa enemmän kuin harrastaessani kotona mitä mieli tekee, niin enköhän tyydy yksinkertaisempaan elämään pienemmällä rahalla. Ongelmaksi tässä koituu ainoastaan se, että täytyy näyttää aktiiviselta työntakijalta ja ettei ansiopäivärahaakaan saa loputtomasti.

Saksassa "työtön työnhakija" pakotetaan hakemaan oikeita töitä vähintää 3 kertaa kuukaudessa, jotta työttömyysturva säilyy. En tiedä onko tämä sitten sen parempi systeemi kuin Suomessa, mutta ainakin se rohkaisee aktiivisempaan työnhakuun kuin Suomessa.

Omalla kohdallani artikkelin tunnusmerkit syrjäytymisen varoitusmerkeistä eivät toteudu, lukuunottamatta tämänhetkisiä kieliongelmia. Totaalisyrjäytyminen ei siis liene todennäköinen, mutta syrjäytyminen paikallisilta työmarkkinoilta on mahdollinen.

 

En ole oikein koskaan ymmärtänyt, jos joku on sanonut pitävänsä välivuoden. Nyt olen huomannut, että itse olen pitämässä "välipuolivuotta". Vailla sen tarkempia suunnitelmia, oleillen vain.

Eilen minulta kysyttiin, mitä oikein teen kaikki päivät, kun mieheni on opiskelemassa. Enpä siihen oikein osannut vastata mitään kunnollista... "just hanging around". Pakko myöntää, että aika käy välillä pitkäksi. Vielä en ole täysin hyväksynyt tätä joutilaisuuden olotilaa, joten en vieläkään ymmärrä välivuosi-käsitteeseen liittyvää hohtoa. Sehän on vain (positiiviselta kuulostava?) nimitys vuodelle, jolle ei ole tarkoitusta. Ja jonka jälkeen aiotaan sitten tehdä niitä "tärkeitä asioita".

Kun tarkoituksettomuutta kestää tarpeeksi kauan, alkaa alunperin tärkeät asiat menettää merkitystään. Kuulostaako pelottavasti masennuksen oireilta? Ei! Minä en aio tehdä tästä mitään masistelublogia! Tärkeiksi asioiksi nousee nimittäin uusia asioita: perhe, koti, ystävät. Suorittamisen merkitys vähenee, hyvän elämän merkitys lisääntyy.

 

Nyt olemme olleet reilun kuukauden Saksassa. Ja kuinkas kävikään, työttömyys jatkui myös täällä. Aluksi oli suuri hinku päästä töihin, sitten surkea kelpaamattomuuden tunne kun töitä ei löytynyt ja lopulta ainakin osittainen vapautuneisuus. Miksi pitäisi olla töissä, jos raha riittää ruokaan ja asuntoon?

Tähän asti olen elänyt ehkä liiankin CV-keskeisesti. Täytyi saada aikaan, menestyä. Jokainen työttömyyskuukausi oli vain kyseenalaistettava ajanjakso ansioluettelossa. Nyt olen ymmärtänyt, että jos mieluista työtä ei ole tarjolla, voi yhtä hyvin nauttia työttömän arjesta: nukkua pitkään, valvoa pitkään ja käyttää välissä olevan ajan haluamallaan tavalla.

Mutta aina ei vapauskaan tuo onnea. Jos haluaisi täyttää välissä olevan ajan jollakin hyödyllisellä ja edullisella, on valikoima huomattavan suppea. Itselläni tuota hyödyllisyysasiaa edustaa saksankurssi, jolla käyn kolme kertaa viikossa. Ilman kurssia pitkästyisin varmasti, koska luultavasti jumittaisin vain kotiin.

Ja miksikö aika pitäisi täyttää hyödyllisellä? Uskon, että jokainen ihminen hakee hyväksyntää. Täytyy kokea olevansa tärkeä ja aika usein tuo kokemus saadaan töistä. Myös sosiaaliset suhteet tukevat itsetuntoa. Ryhmään kuuluminen ja rakkauden kokeminen antavat voimia, mitä ei ruoasta tai unesta saa.

Ehkä tämä ulkomaanaika onkin annettu siksi, etten liikaa urautuisi.  Ehtiihän sitä sitten Suomessakin töitä tekemään. Nyt on aika oppia etsimään voimavaroja muualta kuin töistä! Vaikka sitten velttoilusta!

 

Kyllähän minä olisin ahkera ja ompelisin verhot. Mutta kun ompelukone meni vissiin rikki. Menee varmaan hetkonen, ennen kuin saan aikaiseksi viedä sen huoltoon tai  innostun korjaamaan itse... Kesti jo monta viikkoa ennen kuin sain aikaiseksi ostaa kankaat. Ja nyt tämä. Hmph!

Kun kerroin eräälle puolitutulle aloittaneeni viulunsoiton uudelleen, hän kysyi ensimmäisenä oliko minulla jokin tavoite. Vastasin kieltävästi.

Keskustelu loppui, mutta jäin miettimään harrastusteni tavoitteellisuutta. Ehkä haenkin onnistumisen elämyksiä. Kun soitan vain "omaksi ilokseni", ei kukaan ole arvostelemassa (paitsi omat korvani). Työpaikalla tunnen olevani jatkuvan arvostelun alla, mikä on merkittävä ero kouluelämään. Koulussa arvostelu oli standardoitua, sille oli oma aikansa ja sen saattoi ohittaa "tämähän on vain koulua"-mentaliteetilla. Työelämässä arvostelua tulee sekä suoraan että epäsuorasti, ja tällaisena "kilttinä tyttönä" ja vasta työelämään astuneena palautteet/arvostelut osuvat välillä itsetuntoon ilkeästi vihlaisten. Oman harrastuksen parissa saa mokailla ihan rauhassa, ja kehittymisestä tulee tosi hyvä fiilis. Onnistuminen on palkinto itsessään.

Toisaalta harrastamisessa voi olla myös kyse alitajuisesta hyväksynnän hakemisesta. Tämä bloginkin kirjoittaminen on ehkä merkki siitä. Voin kertoa soittavani viulua tai lukevani romaaneja, ja ehkä joku ajattelee että "siinäpä vasta intellektuelli persoona". Fiksut harrrastukset, fiksu ihminen... Onhan se edustavampaa kertoa, että on joku "kunnon harrastus", kun kertoa ajan kuluvan pelkkään kodinhoitoon ja TV:n katseluun.

Jaa, mutta nyt täytyykin lopettaa. Riennän tästä kehittävien harrastusteni pariin... (Lue: lämmittämään nakkeja :)